Kun poissa on ystävä kallehin

Mennyt perjantai heräsi pilvisenä ja sateen uhkaisena.

Kuin yhtyen siihen raskaaseen suruun, jota olimme jo perheeni kanssa kaksi päivää surreet.

Oli tullut aika jättää ikuiset jäähyväiset kissallemme.

Yksin jouduin kissamme viemään, toinen halusi eskariin, toinen ei pystynyt tulemaan mukaan.

Sydämen päällä oli kuin tonnin painoinen kivi. Ajatuksissa risteilivät, että jos tämä onkin pahaa unta? Herään kohta ja huomaan, että kissamme on hyväkuntoinen vanhus eikä laihtunut, sairas.

Mutta en ole vieläkään herännyt.

Kuin kissamme olisi tiennyt minne mennään, hän ei maukunut kuin pari kertaa matkalla kun yleensä suoranaista huutoa kesti kymmenisen minuuttia.

Viimeiset kehräykset kuuluivat ennen rauhoituspiikkiä.

Se oli viimeinen sylihetki meillä.

Vaikka oli paikalla, kuulin lääkärin sanovan hänen lähteneen,

odotan aamuisin ja iltaisin edelleen kissamme tulevan parvekkeelta pyytämään ruokaa. Odotan hänen tulevan vastaan kun tulen kotiin.

Koti on tyhjä.

Mieli on surua ja ikävää täynnä.

Kissamme oli elämässämme 16 vuotta 2 kuukautta ja 4 päivää.

Lempeä oman tilansa ottaja. Hyväksyi lapsenkin heti ja antoi lapsen tehdä mitä halusi.

Maailman paras lohduttaja on poissa.

Kivut ja kolotukset on poissa.

Sateenkaarisillalla syttyi uusi tähti 18.8.2017.



Kesäkuu

Enpä tiennyt kun viimeksi edellistä tekstiä naputtelin,että tulen kohtaamaan parin kuukauden päästä sydäntä raastavaa surua, pohjatonta ikävää ja hirvittävää tuskaa. On minun elämääni nämä tunteet ennenkin kuuluneet ja niiden kanssa on oppinut elämään. Niin tämänkin vaikka välillä tekee vaikeaa.
Tänään on ollut vaikeaa. Eilen oli hetkisen joka tänään vyöryi ison aallon lailla kun uni ei tule. Päivällä yksi laulu sai kyyneleet silmiin.
Hautajaiset on menneet jo aikaa sitten. Elämä jatkuu. Mutta isäni on poissa.
Tähän ikään mennessä tämä suru, ikävä ovat tuskallisimmat mitäq olen kokenut.

Surun vuosi

Vuosi 2016 oli todellinen surun vuosi.

Nyt kun ajattelee taaksepäin vuotta,

yhtäkään surua en olisi halunnut kohdata,

mutta elämään kuuluu tämäkin puoli.

 

Helmikuun alkupäivinä kuoli entinen naapurimme liian nuorena.

Joistain ihmisistä jää muistot ihan eri tavalla kuin toisista.

Tämä ihminen on tullut vuoden aikana mieleen aina,

kun J.Karjalainen on soinut tai hänestä on puhuttu.

Suru oli ihan kosketeltavissa kodissa,

jossa oli kuolema käynyt ilman ennakkovaroitusta.
Vuosi sitten illalla suljin tuon kodin oven viimeisen kerran,
sitä itsekään tietämättä, lupaamatta mitään ihmeellisiä.
Miksi viimeisen kerran?
En tiedä.

 

Pari päivää naapurin kuolemasta saavutti surusanoma taas.

Isotätini oli päässyt siskonsa ja veljiensä luokse kunnioitettavan 92-vuoden iässä.

Hän oli antanut kaikkensa niin kuin oli aikanaan luvannut.

 

Kevään kulkiessa viimeistä kuukauttaan ja vapun juhlien jälkeen tavoitti uusi surusanoma.

Avopuolisoni kummisetä oli menehtynyt mökin pihalle autoon juuri kun avopuolison kummit olivat lähdössä ajamaan takaisin kotiin mökiltä.

Kuolinsyytä ei ole avopuolisoni vieläkään kehdannut tädiltään kysyä vaikka avoimesti täti asiasta puhuukin.

 

Ei ehtinyt toukokuu loppuun kulumaan kun jo neljäs surusanoma tuli ja sanoma iske todella päin kasvoihin ilkkuen.  Ihana, entinen työkaverini oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana. Tätä kuolemaa en aluksi uskonut; miten niin elämänhaluinen, ihana ja ymmärtäväinen ihminen olikaan taistelun menettänyt?

Hän on ollut ainoa ihminen eri työyhteisöissä ollessani,

joka ymmärsi täydellisesti minua.

Hänen sanojen mukaan olin luonnonlapsi.

Tuo sanojen muisto lämmittää paljon.

 

Kesän alkaessa taipumaan syksyn tahtoon sain kuulla äitini ystävän sairastavan syöpää ja elinaikaa olisi maksimissaan puoli vuotta. Ajatus oli ainoastaan se, että "ei taas!"

 

Syksy päästiinkin ilman viestejä kuolemista, mutta marraskuun alkupäivinä oli vuorossa äidin suvun jäsen. Odotettava kuolema, kun sairaasta ihmisestä oli kyse.

 

Seuraava viesti oli järkytys monelle. Pikkuserkkuni isä ilmoitti äidilleni pikkuserkkuni kuolemasta. Hiljainen kysymys oli: "Mihin?Miksi?"

Vastahan hän vuoden alussa oli ollut kunnossa.

Mietimme monta kertaa syytä kuolemaan kunnes saimme sen tietää. Pikkuserkullani oli ollut salakavala ihosyöpä. Hänkin lähti ihan liian aikaisin.

 

Samalla viikolla kun pikkuserkkuni siunaustilaisuus oli, saimme tietää myös äitini ystävän kuolleen. Surulliseksi teki se, että kuolemasta ei oltu ilmoitettu äidilleni minkäänmoisesti ja ystävä oli jo haudattu pari viikkoa aikaisemmin kun tieto kuolemasta tavoitti ensin minut ja sitten äitini.

Näin tässä noin viikko takaperin unta juuri tästä äidin ystävästä: olin häntä katsomassa sairaalassa ja hän oli hyväkuntoinen ja kutoi villasukkaa. Unessa ajattelin ettei hän saa sukkia valmiiksi kun kuolee loppuviikosta.

 

Elämässäni ei ole näin montaa kuolemaa käynyt yhden vuoden aikana lähi/tuttavapiirissä. Yhteensä seitsemän (7) kuolemaa. Vaikea sulattaa. Onhan muutakin viime vuonna tapahtunut, joita vieläkin ihmettelen jopa ääneen enkä ole edes saanut vastausta. Tympeän selityksen kylläkin.

 

Toivon mukaan tämä vuosi on vähän hiljaisempi tuon kuoleman osalta.

 

 

 

 

 

 



Mökille vieraita

Ollaan mökillä.

Maisemista ei saa koskaan tarpeeksi, niitä kuvaan joka vuosi yhä uudelleen ja uudelleen muistamatta, että näitähän on tullut jo kuvattua viime vuonna, mutta kun...

 

Yksi aamu sain aika hienoja sumukuvia. Jos ne onnistui, niistä teetän kyllä seinälle taulun. Sitten voin katsoa talvellakin tuota maisemaan ilman, että tarvitsee aukaista konetta tai alkaa selaamaan puhelimen kuvia tai jopa selaamaan albumista kuvia.

 

Eilen oli aivan ihanan helteinen päivä, joka kyllä sitten kostautui yöllä hikoiluun mutta sekin helpottui sillä, että ikkuna ja ovi auki. Meillähän on katettu ja ikkunallinen & ovellinen kuisti, joten kun kuistin ovet on lukossa voi huoletta pidellä ulko-ovea auki jopa yöllä.

 

Ahdistusta koin pari päivää sitten. En pääse toteuttamaan luonteeni yhtä kovaakin "viettiä" eli vapauden kaipuutani. Täällä mökillä soutelu on suonut sen ilon ja metsässä yksin meneminen sienien perässä. Sienien perässä olen päässyt menemään tuohon takametsään, mutta pidemmälle en viitsi mennä kun lapsi jäisi yksin. Tai minähän se täällä jään yksin kun lapsi porhaltaa aamusta alkaen naapuriin, jossa ei ole kuin yli 60-vuotias pariskunta ja koira, joka vihaa ylikaiken juurikin tuommosia lapseni ikäisiä paitsi lastani tämä koira näyttää rakastavan. He ovat todellisia kaveruksia.

 

Soutelun kaipuu oli jo viime vuonna, sitä sain hetken tehdä, mutta vain todetakseni, että rakas soutukumppani olisi korjauksen tarpeessa. Ehkäpä ensi vuonna. Kyllä naapuri ehdotti heidän venettään mutta se on iso rohjo verrattuna tuohon minun soutukumppaniini.

 

Eilen kerroin naapurille kuinka olen koittanut saada tänne jos ketä. Lupaavat kyllä tulla, mutta eivät sitten tulekaan. Hän kertoi samaa, että aikanaan pyytelivät ja kutsuivat, monet lupasi tulla mutta eivät sitten tulleet. He totesivat, että turha pyydellä ja kutsua, kun turhaan vieraat lupaavat tulla.

Tiedän eilisestä yhden, joka oli kuskille ehdotellut edes kahville tulemista, mutta kaasujalka oli raskaampi. Olivat VAIN 20 minuutin päässä.

 

Viime kesänä lupasin yhdelle ihmistaimelle, että hän pääsee seuraavalla kerralla onkimaan kanssani kun vein toisen ihmistaimen sillä kerralla onkimaan. Ei sekään lupaus toteudu, ja siihen olen ihan syytön. Lupaus on kyllä voimassa.

Päässäni soi yhdet sanat menneeltä talvelta:" Nyt me ei päästä teidän mökille enää." Näihin sanoihin totesin: "Älähän nyt."

No sanojen sanoja varmaan tiesi sanoessaan jo asian. Harmi, hänen veljelleen olen sen onkireissun velkaa.

Onnellinen(ko)

Taas kerran mietin yön hiljaisina aikoina,

mitä on olla onnellinen?

Onko se sitä, että asiat on kunnossa elämässä?

Jos se niin on,

niin en ole onnellinen.

Miksi?

 

1. Mietin,

miten saisin annettua neuvolan terveydenhoitajasta palautetta.

En voi ymmärtää,

miten lapsen kuullen sanotaan asioita,

jotka koskevat hänen terveydentilaansa.

Lapsi on terve,

mutta kerrankin hänen elämä menee jossain käyrällä plussalla kun on elämänsä alun alkaen aina mennyt miinuksella.

 

2. Vaikka omaan ihan hyvän itsetunnon nykyisin,

miksi en kelpaa aina?

 

3. Olen onnellinen kyllä siitä,

ettei veljeni kuollut kolmisen viikkoa sitten aivoinfarktiin,

mutta ei hänen tilansa mitenkään juhlittava ole,

kun on toispuolihalvaantunut.

En ole siis tästäkään asiasta onnellinen.

 

4. En ole onnellinen työtilanteestani.

Sähköpostista saa lukea melkeinpä viikottain ne samat sanat:

"kiitos mielenkiinnosta, mutta en tullut valituksi."

Olen tyytyväinen työtön, mutta olisin onnellinen jos olisi työ, johon mennä kun kesä päättyy.

Sitä vain ei ole.

 

Hmph...

 

 

Stipendi

Nyt kun koulut on taas hetkellisesti päättyneet niin tuli mieleen taas oma peruskoulun päätös ja muisto siitä epäuskosta, että sain aikoinani juurikin peruskoulun päättymisen todistukseen sanan stipendi.

 

Juttelin ystävän kanssa, kuinka vaikean tehtävän takana oli saada edes kerran stipendi ja yleisesti tuon palkinnon sai ne luokan/koulun kymppioppilaat, joilla keskiarvo alkoi aina sillä numerolla 9.

Turha oli odottaa alle kasin keskiarvon omaavan saavan minkäänmoista palkintoa uurastuksesta vaikka olisit saanut ne neloset nostettua vitosiksi tai pidettyä ne vitoset vitosina.

Stipendien määräkin oli käsien sormilla laskettavissa keväisin, ei niitä montaa jaettu.

Minäkin siis tyynen rauhallisesti peruskoulun päätösjuhlassa odotin, että stipendien jako alkaisi ja loppuisi. Eihän ole mahdollista, että tämmöinen, joka omaa päästötodistuksen keskiarvona 7,8 saisi minkäänmoista stipendiä. Vaikka todistuksessa oli ne neljä kiitettävää, löytyi sieltä se yksi kutonenkin. =D

Epäuskoisesti kuulin sitten kuitenkin nimeni siellä stipendien saajien joukossa. Miksi minä? Könysin sieltä keskirivistä hakemaan vähän häpeilenkin stipendini koko ysien katsoessa. Miten minä? Tää on väärin. Mutta kyllä se kuului minulle. En vain osannut ajatella, että se yksi ainoa numero toisi minulle stipendin, olin nimittäin pitänyt yhden ainoan numeron puolitoista vuotta 10. Olihan se hienoa katsoa, että elämäni ensimmäinen ainearvosana oli kasin kevään todistuksessa se 10. Se oli vielä ysin joulutodistuksessa se 10 mutta en olisi voinut toivoakaan, että se olisi vielä päättötodistuksessa 10. Mutta niin se vain oli.

 

Minun peruskouluaikana ei stipendejä saanut kuin hyvistä arvosanoista ja niitäkin siis piti pitää selkeästi se puolitoista vuotta että sai. Nykyisin on ihan eri syyt, millä saa stipendin ja myös niitä on paljon. Niillehän ne stipendit kuuluu, jotka on tosiaankin saanut numeroita nostettua, pidettyä numerot samana jne. Ei ne stipendit kuulu aina niille kympin oppilaille. Muistakin syistä jaetaan stipendejä.

 

Lukudiplomikin on tullut kouluihin. Semmoisen saa kunhan jaksaa lukea tarpeeksi. Diplomiin ei liity rahapalkintoa, se on paperinen diplomi, mutta lämmittää sekin. =)

 

Paremmin tuo peruskoulu menisi nykyisillä metodeilla kuin yli 20 vuotta sitten. 

Huh heijaa tällekin vuodelle

Tämäkin vuosi on jo kohta mennyt neljä kuukautta. Mielessä on ollut tänne kirjoittaa mutta aina se on vaan jäänyt, on ollut aina jotain muuta tähdellistä ja tärkeempää mukamas, mutta NYT!

 

Vuosi alkoi meillä aika rankoissa tunnelmissa.

Erottiin hetkellisesti paria päivää ennen vuoden vaihdetta ja parin viikon aikana tuli mietittyä elämää sekä taaksepäin että eteenpäin. Tähän soppaan oman lusikkansa työnsi yksi ihminen, jonka mukaan kodin energiat oli nyt kohdillaan kun avokas oli muuttanut pois. Totesin tuolloin kommentin luettuani, että tämä henkilö osasi tehdä samaisen virheen kuin yksi entinen ystäväni. Tämä elämä on minun kuljettava ja ne virheet tehtävä. Arvostelijat voivat pysyä minun puolestani poissa.

Loppujen lopuksi saatiin asiat puhuttua ja palattua yhteen.

 

Tammikuun puolen välin aikoihin auto päätti jättää mut tielle ja varsinkin mukavasti kun olin menossa silmälääkäriin kontrollitarkastukseen. Ehdin kuitenkin ja auto jäi toisen kunnan puolelle odottamaan hinuria. Silmälääkärin tuomio oli helpottava: ei tarvita leikkausta, tulehdus hyvin parantunut, laita tippoja vielä ja sitten vuoden päästä kontrolliin. Eli ei tätä elämää ilman erilaisia lääkäreitä eletä. Panikoin aika paljon tuota silmänleikkausta mutta en enää.

 

 

Helmikuun alkupäivinä sai taas suru-uutisia kuulla. Suvun vanhin oli kuollut päivää myöhemmin kuin kaksoissiskonsa kymmenisen vuotta sitten. Näin ne siis vaan identtisissä kaksosissa menee. Kuolema ei ollut kuitenkaan mitenkään yllätys enää, hän itse oli antanut itselleen luvan lähteä pois.

Hautajaiset pidettiin hyvin pienen saattajajoukon kesken, vainajan pyynnöstä. Vainajan pyynnöstä myös minun tyttöni oli hautajaisissa paikalla, ns. kunniavieraana.

Helmikuussa oli myös aikaa hieman koruilla ja teinkin kolmelle hyvälle ystävälle ystävänpäiväksi kortin mukaan kirjanmerkit. Pienet yksityiskohtia myöten, kelle tuli teepannu, kelle kukkasilla koristeltu.

Ystävänpäivänä tämä äiti pääsi ottamaan irtioton arjen pyörteistä ja suuntasin rakkaan ystävän kanssa katsomaan Juha Tapiota vanhaan opinahjoon. Siellä sitten samalla kuunnellessa kyti idea kunnon irtiotosta.

 

 

Jumbon citymarketissa oli ystävänpäivän aikaan myynnissä hauskoja omenoita. Yksi mieskin niitä katseli ja osti.

 

Maaliskuun alussa otin sijaiskalenterin välityksellä vastaan töitä. Vitsailin ystävälleni ja töissä, että tulin vaan tienaamaan bilerahat myöhemmin tapahtuvaan Juha Tapion Tulisuudelma keikalle. Miten kävikään? No, olen edelleen sillä tiellä. Neljän päivän keikan jälkeen minulle tarjottiin samaiseen ryhmään sairauslomasijaisuutta ja edelleen sairauslomasijaisuus jatkuu. Tai noh, katsotaan maanantaina. Olen menossa kyllä tekemään sulkuvuoron, mutta onko taas kaksi viikkoa töitä vai vaan tuo yksi päivä. Toivoisin, että saisin vielä neljä viikkoa töitä, jotta ansiosidonnaisehtoviikot täyttyisi ja nousisin Kelan päivärahalta liiton rahoille. Viihdyn tuolla hyvin, mutta harmittaa ettei siellä ole minulle eikä kenellekään muullekaan sijaiselle syksyllä töitä. Tilanne tietenkin voi muuttua.

Maaliskuussa ahkeroimme napakelkan porukoitten lähellä sijaitsevan lammelle. Napakelkkahan on ollut siellä jo muutamia talvia, mutta nyt oli aika uusia ja tästä tuli asuinalueen oma projektijuttu. Päästiin ilmaisjakelulehteenkin.

 

 

Talkoiden jälkeen mentiinkin juhlimaan 6-vuotiasta.

 

Maaliskuun puolen välin tietämissä sitten se toinen irtiotto arjesta. Ja se jos mikä sai taas kaipauksen tämän äidin mieleen syttymään. Kun asiasta sitten mainitsin kotosalla, sain siunauksen mennä. Noh, jos nuo irtiotot on tuommosia, että koko viikonloppu menee koomassa niin kiitos, mutta ei kiitos, ainakaan usein. Jos vielä yhden tai kaksi kertaa tänä vuonna? Hauskaa ainakin oli, sitä myös todistaa instagramiin lisätyt kuvat ja ne hästäkit, jotka meni väärin.

 

Palmusunnuntaina ei menty virpomaan vaikka lapsi olisi intopiukeena kerrankin mennyt. Katsotaan sitä taas ensi vuonna. Minähän ne vitsat saisin koristella kuitenkin. Ja nyt en vaan jaksanut.

 

Huhtikuussa eli tässä kuussa oli yksi viikonloppu täynnä tohinaa.

Lapsimessuilla käytiin. Itse lapsimessut oli aika pettymys, mutta kotiutin Mehujehun kojusta taas uuden jehun, pinkin, meille. Superliitolta varsinaisjäsen sai hienon lahjan kun ilmiantautui. Kannattaa siis olla jäsen. Modelexpon puolella vanhat tutut Star Wars hahmot ja nehän sai meidän tyttöön vauhtia. Kaikkia olisi pitänyt päästä kättelemään ja halailemaan. Mutta hienoja olivat ne legoista kootut talot, kaupungin osat jne. Niitä olisi kyllä jaksanut katsella. Tyttö olisi jaksanut katsella junien menoa vaikka loppupäivän. Eläinystäväni puoli oli totaalinen pettymys. Alue oli vaivanen yläkerros ja siliteltäviä kissoja kun etsimme, ei niitä ollut kuin pari hassua. Voitin kuitenkin jossakin eläinruokamyyntipisteessä kissalle lelun. Koiralle sai ison Finnlaysonin tassupyyhkeen yksi meidän seurueemme jäsen.

 

Seuraavana päivänä vietimme 5-vuotissynttäreitä My Little Pony-teemalla.

 

Käytiin myös hautausmaalla ja aika masentava näky siellä oli. Onneksi tuo näky kyllä korjataan.

 

Ensi viikolla onkin sitten vappu. Suunnitelmissa oli lähteä mökillä käymään, mutta se hieman siirtyy. Minä jo unelmoin mökin rauhasta ja siellä odottavasta leikkimökin siivouksesta. Senkin pienen mökin tuunaus jatkuu, sainhan ison kassillisen skyrrahkan kansia. =)