Kun poissa on ystävä kallehin

Mennyt perjantai heräsi pilvisenä ja sateen uhkaisena.

Kuin yhtyen siihen raskaaseen suruun, jota olimme jo perheeni kanssa kaksi päivää surreet.

Oli tullut aika jättää ikuiset jäähyväiset kissallemme.

Yksin jouduin kissamme viemään, toinen halusi eskariin, toinen ei pystynyt tulemaan mukaan.

Sydämen päällä oli kuin tonnin painoinen kivi. Ajatuksissa risteilivät, että jos tämä onkin pahaa unta? Herään kohta ja huomaan, että kissamme on hyväkuntoinen vanhus eikä laihtunut, sairas.

Mutta en ole vieläkään herännyt.

Kuin kissamme olisi tiennyt minne mennään, hän ei maukunut kuin pari kertaa matkalla kun yleensä suoranaista huutoa kesti kymmenisen minuuttia.

Viimeiset kehräykset kuuluivat ennen rauhoituspiikkiä.

Se oli viimeinen sylihetki meillä.

Vaikka oli paikalla, kuulin lääkärin sanovan hänen lähteneen,

odotan aamuisin ja iltaisin edelleen kissamme tulevan parvekkeelta pyytämään ruokaa. Odotan hänen tulevan vastaan kun tulen kotiin.

Koti on tyhjä.

Mieli on surua ja ikävää täynnä.

Kissamme oli elämässämme 16 vuotta 2 kuukautta ja 4 päivää.

Lempeä oman tilansa ottaja. Hyväksyi lapsenkin heti ja antoi lapsen tehdä mitä halusi.

Maailman paras lohduttaja on poissa.

Kivut ja kolotukset on poissa.

Sateenkaarisillalla syttyi uusi tähti 18.8.2017.



Kesäkuu

Enpä tiennyt kun viimeksi edellistä tekstiä naputtelin,että tulen kohtaamaan parin kuukauden päästä sydäntä raastavaa surua, pohjatonta ikävää ja hirvittävää tuskaa. On minun elämääni nämä tunteet ennenkin kuuluneet ja niiden kanssa on oppinut elämään. Niin tämänkin vaikka välillä tekee vaikeaa.
Tänään on ollut vaikeaa. Eilen oli hetkisen joka tänään vyöryi ison aallon lailla kun uni ei tule. Päivällä yksi laulu sai kyyneleet silmiin.
Hautajaiset on menneet jo aikaa sitten. Elämä jatkuu. Mutta isäni on poissa.
Tähän ikään mennessä tämä suru, ikävä ovat tuskallisimmat mitäq olen kokenut.

Surun vuosi

Vuosi 2016 oli todellinen surun vuosi.

Nyt kun ajattelee taaksepäin vuotta,

yhtäkään surua en olisi halunnut kohdata,

mutta elämään kuuluu tämäkin puoli.

 

Helmikuun alkupäivinä kuoli entinen naapurimme liian nuorena.

Joistain ihmisistä jää muistot ihan eri tavalla kuin toisista.

Tämä ihminen on tullut vuoden aikana mieleen aina,

kun J.Karjalainen on soinut tai hänestä on puhuttu.

Suru oli ihan kosketeltavissa kodissa,

jossa oli kuolema käynyt ilman ennakkovaroitusta.
Vuosi sitten illalla suljin tuon kodin oven viimeisen kerran,
sitä itsekään tietämättä, lupaamatta mitään ihmeellisiä.
Miksi viimeisen kerran?
En tiedä.

 

Pari päivää naapurin kuolemasta saavutti surusanoma taas.

Isotätini oli päässyt siskonsa ja veljiensä luokse kunnioitettavan 92-vuoden iässä.

Hän oli antanut kaikkensa niin kuin oli aikanaan luvannut.

 

Kevään kulkiessa viimeistä kuukauttaan ja vapun juhlien jälkeen tavoitti uusi surusanoma.

Avopuolisoni kummisetä oli menehtynyt mökin pihalle autoon juuri kun avopuolison kummit olivat lähdössä ajamaan takaisin kotiin mökiltä.

Kuolinsyytä ei ole avopuolisoni vieläkään kehdannut tädiltään kysyä vaikka avoimesti täti asiasta puhuukin.

 

Ei ehtinyt toukokuu loppuun kulumaan kun jo neljäs surusanoma tuli ja sanoma iske todella päin kasvoihin ilkkuen.  Ihana, entinen työkaverini oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana. Tätä kuolemaa en aluksi uskonut; miten niin elämänhaluinen, ihana ja ymmärtäväinen ihminen olikaan taistelun menettänyt?

Hän on ollut ainoa ihminen eri työyhteisöissä ollessani,

joka ymmärsi täydellisesti minua.

Hänen sanojen mukaan olin luonnonlapsi.

Tuo sanojen muisto lämmittää paljon.

 

Kesän alkaessa taipumaan syksyn tahtoon sain kuulla äitini ystävän sairastavan syöpää ja elinaikaa olisi maksimissaan puoli vuotta. Ajatus oli ainoastaan se, että "ei taas!"

 

Syksy päästiinkin ilman viestejä kuolemista, mutta marraskuun alkupäivinä oli vuorossa äidin suvun jäsen. Odotettava kuolema, kun sairaasta ihmisestä oli kyse.

 

Seuraava viesti oli järkytys monelle. Pikkuserkkuni isä ilmoitti äidilleni pikkuserkkuni kuolemasta. Hiljainen kysymys oli: "Mihin?Miksi?"

Vastahan hän vuoden alussa oli ollut kunnossa.

Mietimme monta kertaa syytä kuolemaan kunnes saimme sen tietää. Pikkuserkullani oli ollut salakavala ihosyöpä. Hänkin lähti ihan liian aikaisin.

 

Samalla viikolla kun pikkuserkkuni siunaustilaisuus oli, saimme tietää myös äitini ystävän kuolleen. Surulliseksi teki se, että kuolemasta ei oltu ilmoitettu äidilleni minkäänmoisesti ja ystävä oli jo haudattu pari viikkoa aikaisemmin kun tieto kuolemasta tavoitti ensin minut ja sitten äitini.

Näin tässä noin viikko takaperin unta juuri tästä äidin ystävästä: olin häntä katsomassa sairaalassa ja hän oli hyväkuntoinen ja kutoi villasukkaa. Unessa ajattelin ettei hän saa sukkia valmiiksi kun kuolee loppuviikosta.

 

Elämässäni ei ole näin montaa kuolemaa käynyt yhden vuoden aikana lähi/tuttavapiirissä. Yhteensä seitsemän (7) kuolemaa. Vaikea sulattaa. Onhan muutakin viime vuonna tapahtunut, joita vieläkin ihmettelen jopa ääneen enkä ole edes saanut vastausta. Tympeän selityksen kylläkin.

 

Toivon mukaan tämä vuosi on vähän hiljaisempi tuon kuoleman osalta.