Mennyt perjantai heräsi pilvisenä ja sateen uhkaisena.
Kuin yhtyen siihen raskaaseen suruun, jota olimme jo perheeni kanssa kaksi päivää surreet.
Oli tullut aika jättää ikuiset jäähyväiset kissallemme.
Yksin jouduin kissamme viemään, toinen halusi eskariin, toinen ei pystynyt tulemaan mukaan.
Sydämen päällä oli kuin tonnin painoinen kivi. Ajatuksissa risteilivät, että jos tämä onkin pahaa unta? Herään kohta ja huomaan, että kissamme on hyväkuntoinen vanhus eikä laihtunut, sairas.
Mutta en ole vieläkään herännyt.
Kuin kissamme olisi tiennyt minne mennään, hän ei maukunut kuin pari kertaa matkalla kun yleensä suoranaista huutoa kesti kymmenisen minuuttia.
Viimeiset kehräykset kuuluivat ennen rauhoituspiikkiä.
Se oli viimeinen sylihetki meillä.
Vaikka oli paikalla, kuulin lääkärin sanovan hänen lähteneen,
odotan aamuisin ja iltaisin edelleen kissamme tulevan parvekkeelta pyytämään ruokaa. Odotan hänen tulevan vastaan kun tulen kotiin.
Koti on tyhjä.
Mieli on surua ja ikävää täynnä.
Kissamme oli elämässämme 16 vuotta 2 kuukautta ja 4 päivää.
Lempeä oman tilansa ottaja. Hyväksyi lapsenkin heti ja antoi lapsen tehdä mitä halusi.
Maailman paras lohduttaja on poissa.
Kivut ja kolotukset on poissa.
Sateenkaarisillalla syttyi uusi tähti 18.8.2017.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!