Valokuvaaminen, kamerat ja valokuvakirjat

Olen aina rakastanut valokuvaamista. 

Muistan ensimmäisen kamerani, sellaisen kun vähänkin tärähti käsi oli kuvakin tärähtänyt. Sillä kameralla sain ainoastaan yhden kunnollisen kuvan, muuten ne olikin sitten... noh...järkyttäviä. 

Seuraava kamerani olikin sitten hieman parempi, mutta 1990-luvulla se olikin filmikamera. Sillä tuli otettua jos jonkinmoisia kuvia miettimättä yhtään minkälaisia kuvista tulisi. Mitä enemmän oli filmirullassa tilaa, sen parempi. 

Kyllä tuo käsikäyttöinen kamera aikansa palveli mutta haaveissa siinsi kunnon sen aikainen kamera, missä olisi zoomi ja automaattinen filminkelaus ja kaikki herkut. Tähän unelmaan minulle tarjoutui tilaisuus sitten joskus 1990-luvun puolivälissä kun omistamani osakkeet myytiin pois. Tottahan minä osan saamista rahoistani hassasin uuteen, hienoon, Olympos-merkkiseen kameraan. Sitä tuli käytettyä niin paljon, että jouduin viemään kameran jopa huoltoon ennen kuin takuuaika oli edes ummessa.

24 kuvan rullat eivät olleet enää mitään vaan ostin aina niitä 36 kuvan rullia. 

Näissä filmirullakuvissa oli hauskinta se kun kuvat teetti, ei tiennyt mitkä kuvat on onnistunut, mitkä ei ja olisiko joku muu kuvannut tietämättäsi. 

Sitten alkoi digikamera aikakausi. Minäkin luovuin aika nopeaan vanhasta, hyvin palvelleesta filmikamerasta, alkoi jo sekin näyttää samaa vanhaa vikaa joka jo kerran oli jo korjattu. Luovuin siis siitä jättäen vaan kameran kaappiin ostaen ensimmäisen digikamerani.

Aikaa myöden minulla on ollut 9-10 kameraa, kun lasketaan kännyköiden kameratkin mukaan. Kahdesta viimeisestä digikamerasta en luovu, toinen niistä on yksi unelmani eli järjestelmäkamera. Järjestelmästä en tule luopumaan vaikka uusimmassa kännykässä on todella hyvä kamera edellisiin kännykameroihin verrattuna.

Olen aina teettänyt valokuvat paperikuviksi vaikka ne olisi digikuvia. Minusta on hauska niitä katsella juuri paperiversioina ja ne säilyy ajan kuluessa paremmin paperisina kuin muistitikulla tai cd-levyllä. 

Valokuva-albumeita on kertynyt ihan liikaa kuvien myötä. Nämä isot albumit on tilaavieviä, painavia eikä niihin sitten loppujen lopuksi mene kuin se 500 kuvaa per albumi. Tilanpuute alkoi kaivaa kirjahyllyä. Mihin laittaa seuraavat albumit?

Sain lahjaksi kolmisen vuotta sitten ensimmäisen kuvakirjan. Sitä selaillessa tajusin, että tässä olisi vastaus tilaongelmaan. Ensimmäisen oman kuvakirjan tilasin lahjaksi, mutta seuraava oli itselle, ystäväni häistä tehty kirja. Tämän tilauksen jälkeen tajusin, että vuodesta 2014 alkaen kuvat on laitettava kansiin näin helpolla tavalla. Tämän viikon alussa tuli minun kolmas itse tehty, mutta toinen itselle tilattu valokuvakirja. Kirjaan mahtui melkein tammi-kesäkuu 2014. Joitain kuvia jäi seuraavaan kirjaan, joka siis tulee loppuvuodesta 2014. Ja yli tuhat kuvaa mahtui alle viiden sentin tilaan paksuudesta kun ennen paksuus oli tuommoinen 10 senttiä tai enemmän.

Instagram - tuo kuvien luvattu maako?

Minulla tulee aina puhelinten kanssa syvä rakkaussuhde. En ole kyllä semmoinen, joka joka välissä olisi kännykkää räpläämässä. Nykyisen puhelimen kanssa rakkaus on alkanut rakoilemaan kummankin suunnasta. Minä mietin monesti jonnekin lähtiessäni, että voisinko jättää puhelimen kotiin niin kuin aikoinaan kun oli lankapuhelin. Ai sitä ihanaa aikaa. Jos joku soitti ja et ollut kotona niin et tiennyt jonkun soittaneen, mutta se vapaus! Puhelimen suunnasta rakkaus rakoilee akun kestävyyden kannalta, ei kestä enää niin kuin ennen. Noh, onhan tuo akkukin jo iäkäs.

Minun nykyinen puhelin on nokian asha 302, punainen.

Uusi puhelin on tulossa. Värinä niinkin tylsä kuin musta.

Mutta ehkäpä elämä helpottuu jonkin verran uuden puhelimen myötä.

Ehkä.

Eilisen pienen kipinän saaneena menin sitten kirjautumaan instagramiin. Vaikeuksien kautta voittoon, puhelimeni ei halunnut ladata koko instaa, joten seuraava vaihtoehto oli tabletti. Kirjautumaan pääsin mutta sekin monien ärräpäiden saattelemana. Tabletti pienoinen on kosketushäiriöinen. Parempi siis odottaa uutta puhelinta, niin saa käyttäjätilin asetukset oikeisiin uriin. 

Hei hei, nähdään aamulla!

Hyvää yötä,

kauniita unia,

oman kulla kuvia.

Hei hei, 

aamulla nähdään!

Niin...

Mitä jos ei nähdäkään? Eilen tämä asia tuli mieleeni. Mitä jos tosiaankaan ei nähdä aamulla? Yön aikana on käynyt jotain, mitä ei voi tietää. 

Lapsi on kantanut kolmisen päivää jalassaan ylpeänä apina-laastaria. 

Ei kuulemma sattunut kuin hiukan rokotus, joka tuohon kohtaan laitettiin.

Laastaria esiteltiin heti saamispäivänä isälle ja seuraavana päivänä hoidossa jokaiselle vaan, joka halusi sen nähdä. Pienen ihmisen iloja.

Äitienpäivänä sain ensimmäisen salaisen lahjan lapselta:

En ole muuten koskaan keräämällä kerännyt kahvipurkkeja. Yhden olen saanut 7 vuotta sitten kevätlahjana työkaverilta ja kaapin perukoille se jäi. Lopulta otin osaa tuolla ainokaisellani Retro-lehden facebooksivujen kuvakilpailuun osaa ja voitin pienoisella murskavoitolla kisan. Kuvani sai 8 ääntä. Seuraavaksi tulleet oli saanut 3 ääntä. 

Palkintona oli tänä kesänä julkaistava Pauligin 8:s kahvipurkki sisältöineen.

vasemmalla mustapohjainen on voittopurkkini, keskellä pari päivää vanha, 7:s Paulig-kahvipurkki ja oikealla, musta-valkoinen on palkinto purkki,

Uusi kahvipurkki tulee kauppoihin 1.6. alkaen. 

Edelleen minun silmissä kaunein purkki on tuo mustapohjainen, 1:nen Paulig-kahvipurkki. Muita purkkeja eli numerot 2-6 olen nähnyt Pauligin sivuilla ja siellä todennut omistavani kauneimman purkin valikosta. Oma mielipide tietenkin, toisen mielestä joku muu on noista purkeista kaunis. 

Mutta en vieläkään tunnusta keräämällä kerääväni näitä purkkeja vaikka nyt jo kolme niitä omistan. Jos nyt ihan vastaan tulee puuttuva purkki joko halvalla hinnalla tai ilmaiseksi niin miksipä en ottaisi? 

Lopuksi tämän päivän minun iltaruuasta kuva. Tänään ei tarttenu iltaruokaa tehdä, kun perheestämme löytyy hampaanpoistosta selvinnyt, joka ei nyt sitten lämmintä ruokaa pariin päivään saa syödä.

Saanko esitellä, porkkanasosekeittoa, nam: