Surun vuosi

Vuosi 2016 oli todellinen surun vuosi.

Nyt kun ajattelee taaksepäin vuotta,

yhtäkään surua en olisi halunnut kohdata,

mutta elämään kuuluu tämäkin puoli.

 

Helmikuun alkupäivinä kuoli entinen naapurimme liian nuorena.

Joistain ihmisistä jää muistot ihan eri tavalla kuin toisista.

Tämä ihminen on tullut vuoden aikana mieleen aina,

kun J.Karjalainen on soinut tai hänestä on puhuttu.

Suru oli ihan kosketeltavissa kodissa,

jossa oli kuolema käynyt ilman ennakkovaroitusta.
Vuosi sitten illalla suljin tuon kodin oven viimeisen kerran,
sitä itsekään tietämättä, lupaamatta mitään ihmeellisiä.
Miksi viimeisen kerran?
En tiedä.

 

Pari päivää naapurin kuolemasta saavutti surusanoma taas.

Isotätini oli päässyt siskonsa ja veljiensä luokse kunnioitettavan 92-vuoden iässä.

Hän oli antanut kaikkensa niin kuin oli aikanaan luvannut.

 

Kevään kulkiessa viimeistä kuukauttaan ja vapun juhlien jälkeen tavoitti uusi surusanoma.

Avopuolisoni kummisetä oli menehtynyt mökin pihalle autoon juuri kun avopuolison kummit olivat lähdössä ajamaan takaisin kotiin mökiltä.

Kuolinsyytä ei ole avopuolisoni vieläkään kehdannut tädiltään kysyä vaikka avoimesti täti asiasta puhuukin.

 

Ei ehtinyt toukokuu loppuun kulumaan kun jo neljäs surusanoma tuli ja sanoma iske todella päin kasvoihin ilkkuen.  Ihana, entinen työkaverini oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana. Tätä kuolemaa en aluksi uskonut; miten niin elämänhaluinen, ihana ja ymmärtäväinen ihminen olikaan taistelun menettänyt?

Hän on ollut ainoa ihminen eri työyhteisöissä ollessani,

joka ymmärsi täydellisesti minua.

Hänen sanojen mukaan olin luonnonlapsi.

Tuo sanojen muisto lämmittää paljon.

 

Kesän alkaessa taipumaan syksyn tahtoon sain kuulla äitini ystävän sairastavan syöpää ja elinaikaa olisi maksimissaan puoli vuotta. Ajatus oli ainoastaan se, että "ei taas!"

 

Syksy päästiinkin ilman viestejä kuolemista, mutta marraskuun alkupäivinä oli vuorossa äidin suvun jäsen. Odotettava kuolema, kun sairaasta ihmisestä oli kyse.

 

Seuraava viesti oli järkytys monelle. Pikkuserkkuni isä ilmoitti äidilleni pikkuserkkuni kuolemasta. Hiljainen kysymys oli: "Mihin?Miksi?"

Vastahan hän vuoden alussa oli ollut kunnossa.

Mietimme monta kertaa syytä kuolemaan kunnes saimme sen tietää. Pikkuserkullani oli ollut salakavala ihosyöpä. Hänkin lähti ihan liian aikaisin.

 

Samalla viikolla kun pikkuserkkuni siunaustilaisuus oli, saimme tietää myös äitini ystävän kuolleen. Surulliseksi teki se, että kuolemasta ei oltu ilmoitettu äidilleni minkäänmoisesti ja ystävä oli jo haudattu pari viikkoa aikaisemmin kun tieto kuolemasta tavoitti ensin minut ja sitten äitini.

Näin tässä noin viikko takaperin unta juuri tästä äidin ystävästä: olin häntä katsomassa sairaalassa ja hän oli hyväkuntoinen ja kutoi villasukkaa. Unessa ajattelin ettei hän saa sukkia valmiiksi kun kuolee loppuviikosta.

 

Elämässäni ei ole näin montaa kuolemaa käynyt yhden vuoden aikana lähi/tuttavapiirissä. Yhteensä seitsemän (7) kuolemaa. Vaikea sulattaa. Onhan muutakin viime vuonna tapahtunut, joita vieläkin ihmettelen jopa ääneen enkä ole edes saanut vastausta. Tympeän selityksen kylläkin.

 

Toivon mukaan tämä vuosi on vähän hiljaisempi tuon kuoleman osalta.